"Kovat ajat eivät kestä. Kovat ihmiset kestävät."

Monille meistä tää tän hetkinen maailman tilanne tuottaa varmasti ahdistusta ja epävarmuutta. Epävarmuutta siitä, miten ihmeessä tästä selvitään. Nyt on siis selkeesti kovat ajat menossa. Haluaisin omalta osaltani jotenki auttaa ja lohduttaa niitä, joille tää tilanne tuottaa paljon huonoja fiiliksiä ja joista saattaa välillä tuntua, että ei tästä selvitä. Musta itestäki saattaa välillä tuntua siltä ja todellaki huolettaa tää maailman tilanne. Haluaisin kuitenki tän postauksen avulla jotenki rohkasta ihmisiä ja luoda sitä toivoa ja jaksamista, jotta tästä selvitään. Tiiän, että sinä, kuka ikinä luetkaan tätä postausta, oot aivan älyttömän vahva ja selviät mistä vaan. Niin kuin tän postauksen sanontakin kuuluu, "kovat ajat eivät kestä, kovat ihmiset kestävät".

Jos nyt hetken siis mietit tätä maailman tilannetta, tulee selväksi, että kyllä, kovat ajat on menossa. Sen jälkeen voisit kuitenki miettiä hetken tuota lausahdusta. Millasia ajatuksia sulla herää siitä? Sen jälkeen voisit miettiä jotain rankkaa ja vaikeaa asiaa, joka sulla on ollu sun elämässä, mutta josta oot kuitenki selvinny. Eikö tuntunukki sillon pahimmilla hetkillä, että ei, tästä mää en selviä? Tuntu siltä, että nyt on niin vaikeat ajat menossa, että en mää tästä voi selvitä. Jos mietit taas tuota lausahusta niin voit huomata, että hetkonen, määhän selvisin. Ne oli kyllä vaikeita aikoja, vaikeita asioita, mutta mää olin vahvempi ja mää selvisin. Eikö oo hieno tunne? Tällä hetkellä tän maailman tilanteen takia saattaa tuntua just samalta, ku sillon joskus aiemmin niitten omien vaikeitten asioitten yhteyessä. Saattaa tuntua, että ei tästä selvitä. Jossakin sisimmässä sulla oli kuiteski usko ja luotto siihen, että kyllä tästä selvitään, koska lopulta sää selvisit. Se usko ja luotto siihen selviämiseen autto sua jaksamaan ja lopulta selviämään siitä tilanteesta. Se ku et luovuttanu missään vaiheessa etkä suostunu ottamaan vaihtoehoksi sitä, että jäisit loppuelämäksi elämään siihen vaikeaan tilanteeseen. Se autto sua selviämään siitä. Samankaltanen tilanne on tässä maailmassa tälläki hetkellä. Tää ei tuu kestämään loputtomiin, vaan yhessä me pystytään olemaan vahvoja ja pystytään olemaan kovempia kuin kovat ajat, kunhan vaan jaksetaan luottaa siihen, että kyllä tästäki selvitään.

Aluksi voitas keskittyä hetkeksi niihin oman menneisyyden vaikeisiin aikoihin. Voit miettiä, miltä sillon pahimmillaan tuntu. Mulla itelläki on ollu monia vaikeita asioita menneisyydessä, joista osan kanssa kamppailen edelleen. Edistystä on kuitenki tapahtunu paljon ja tapahtuu koko ajan. Osasta oon ehkä jopa selvinny jo kokonaan. Mutta sillon, ku ne vaikeet asiat on meneillään ja kun ne on pahimmillaan, ne saattaa tuntua aivan ylitsepääsemättömän vaikeilta. Ainaki musta on tuntunu siltä omien vaikeidein aikojen pahimpina hetkinä. Ne tuntuu niin ylitsepääsemättömiltä ja mahottomilta, että ei niistä voi selvitä. Tuntuu, että kaikki on pilalla ja mää ite oon ihan huono ja heikko. Tuntuu, että koko loppuelämä tulee olemaan tämmöstä.

Jokanen voi miettiä omalla kohallaan jonkun oman vaikean asian, josta on selvinny, mutta mää voisin ottaa tähän esimerkiksi yhen mun omista vaikeista asioista ja käsitellä tätä asiaa sen avulla. Vielä muutama vuosi sitten mulla oli tosi pahaki sosiaalisten tilanteitten pelko. Sillon kaikki ryhmätyöt ja parityöt koulussa oli aivan hirveitä. Enhän mää pystynyt kunnolla puhumaan ja työskentelemään täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Esiintyminen luokan eessä oli kans aivan järkyttävää. Jännitti ja pelotti niin paljon että oksetti. Yleensäkki julkisilla paikoilla oleminen oli tosi epämukavaa ja siihen ehkä jollain tavalla liittyy mun häpeä ja epävarmuus omasta vartalosta. Varsinki sillon ku oma keho tuntuu erityisen huonolta, mitkään vaatteet ei tunnu hyviltä, muutenki vaan ahistaa ja masentaa kaikki eikä jaksa mitään, ja sitten pitäs muka pystyä mennä kouluun tai muille julkisille paikoille, niin sehän on aivan kamalaa. Monesti tuollon tilanne meniki sitten siihen, että mää en menny kouluun. Sosiaalisten tilanteitten pelko ei ollu ainut syy, vaan mukana oli mm. ahistuneisuushäiriötä ja masennusta, mutta kuiteski. Ne sosiaaliset tilanteet ja muitten ihmisten seurassa oleminen tuntu välillä niin vaikeilta, että enhän mää sitte menny kouluun. Huono juttuhan tässä oli se, että mitä kauemmin olin koulusta pois, sitä vaikeemmalta se meneminen sinne tuntu ja sitä suuremmaksi se kynnys mennä sinne nousi. Kunnon oravanpyörä.

Monesti tuollon musta tuntu siltä, että tää ei lopu ikinä. Tää jatkuu aina näin. Mua pelotti, jännitti, stressas, hävetti, ahisti ja ties mitä vielä. Välillä tuli jopa paniikkikohtauksia. Tunsin itteni tosi heikoksi ja erittäin huonoksi. Oli tosi syyllinen olo. Miks mun piti olla sellanen? Entä jos en ikinä pysty olemaan julkisilla paikoilla tai työskentelemään muitten ihmisten kanssa ilman että ahistaa? Pahimmillaan tosiaanki tuntu, että tää tulee jatkumaan aina näin enkä tuu koskaan selviämään tästä.

Onneksi nuo mun pahimmat hetket oli väärässä. Mulla on aina ollu elämässä unelmia/tavoitteita ja sanoisin, että niillä on hyvin suuri merkitys siinä, että oon selvinny läpi vaikeitten asioitten. Niillä on edelleen suuri merkitys ja ne auttaa mua jaksamaan. Vaikka kuin tuntu pahalta, niin jossain sisimmässä oli aina luotto siihen, että vielä joku päivä mää saavutan mun unelmat. Vielä joku päivä mää oon onnellinen. Vielä joku päivä mää oon täysin terve ja pystyn nauttimaan elämästä ihan eri tavalla. Asiat tulee menemään parempaan suuntaan eikä mun loppuelämä tuu olemaan tämmöstä. Jossain sisimmässä mää vaan tiesin sen ja luotin siihen, tiiän ja luotan edelleen.

Unelmilla on siis ollu iso merkitys, mutta niin on ollu myös muitten ihmisten avulla. Ilman muitten ihmisten apua en ois selvinny näinkään pitkälle. Mää siis sain apua ongelmiini ja se apu autto. Opin tunnistamaan omia tunteita paremmin ja opin käsittelemään niitä paremmin. Opin tunnistamaan, millon se sosiaalisten tilanteitten pelko ja ahistus on semmosta, että on parempi jättää menemättä siihen tilanteeseen ja millon se taas on semmosta, että siinä kohtaa ois hyvä haastaa ittiä, mennä siihen tilanteeseen ja selvitä voittajana siitä. Haastoin siis itteäni, opettelin kuuntelemaan itteäni ja ymmärtämään omia tuntemuksia. Sain turvallisia ihmisiä mun lähelle ja sain niiltä apua, ja lopulta mun oireet helpotti.

Tällä hetkellä mun tilanne sosiaalisten tilanteitten pelon osalta on varsin hyvä. Voisin melkeenpä sanoa, että se on yks niistä vaikeista asioista, joista oon jopa kokonaan selvinny. Edelleen mua hieman jännittää esiintymistilanteet tai tuntemattomille ihmisille puhuminen, mutta se jännitys on ihan normaalia. Mua on itse asiassa aina jännittäny esiintymistilanteet ja tuntemattomille ihmisille puhuminen, jo ennen tuota varsinaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Oon aina ollu tosi kova jännittäjä, jännittäny jopa liikaa, mutta sanoisin, että tällä hetkellä jännitän ihan normaalisti tai tosi tosi vähän. Välillä esiintymiset jännittää vähän enemmän, välillä vähän vähemmän, eli jännitys vaihtelee, mutta seki on ihan normaalia. Aina jos on vaikka koulussa joku esiintymistilanne, niin yritän suhtautua siihen mahollisimman rauhallisesti ja olla vaikka ajattelematta sitä sen kummemmin. En ajattele koko asiaa vaan meen vaan sinne luokan etteen puhumaan sillon ku pittää ja se siitä. Joskus saatan hieman seota sanoissa, ääni saattaa hieman väristä, posket saattaa punastua ja niitä saattaa alkaa kuumottaan tai käet saattaa vähän täristä, mutta siitäki selviää. Musta välillä jopa tuntuu, että mun mieli ja kroppa jännittää ihan omilla tavoillaan, ja se on aika jännä ja vähän ärsyttävä juttu. Monesti oon saanu rauhotettua mielen enkä silleen tietosesti jännitä jopa yhtään, mutta sitten mun kroppa päättääki jännittää jollain tuommosilla fyysisillä oireilla. Aika jännä. Mutta joo. Niin ja siitä tuntemattomille puhumisesta, niin sitä jännitän välillä vähän mutta välillä en yhtään, eli senki suhteen tilanne on tosi hyvä.

Pakko mainita yhestä esiintymistilanteesta, joka tapahtu tossa muutama kuukausi sitten ja jossa jännitti poikkeuksellisen paljon. Sillon ku meillä oli koulussa se Espanja-projekti ja meillä oli siihen liittyen joitaki esitelmiä, niin sillon mua jännitti tosi paljon. Vähän jopa huimas, oli huono olo ja käet tärisi ja hikos ku jännitti niin paljon. Ensimmäistä kertaa piti vähän isommassa salissa puhua isolle porukalle vieraalla kielellä. Englanniksi siis piti puhua ja siinä oli semmonen 50 hengen yleisö, eli ei ihme jos vähän jännitti. Mutta syy miks halusin tän mainita on se, että siitäki selvisin. Vaikka jännitti ja tuntu että ei, en pysty menemään tuonne etteen ja puhua kaikille, niin silti pystyin.

Vaikka tilanne sosiaalisten tilanteiden pelon osalta oli aiemmin tosi paha, niin oon siitä silti selvinny. Enää ei oo myöskään paniikkikohtauksia tai jos on, niin tosi tosi harvoin ja tosi tosi lieviä. Eli käytännössä ei oo. Ryhmätyöt ja parityöt on ok, niissä ei oo mittään ihmeellistä ja julkiset paikatki on pääasiassa ok. Oma kroppa on ehkä välillä vielä se, mikä ahistaa ja minkä takia ei haluais mennä julkisilla paikoille ja ns. ihmisten ilmoille, mutta sillon mun kannattaa vaan haastaa itteni, mennä vaikka tuntuis pahalta, koska sillä se helpottuu. Mitä useammin joutuu niihin epämukaviin tilanteisiin niin sitä helpommiksi ne loppujen lopuksi muuttuu.

Pointtina tässä mun henkilökohtasessa esimerkissä on siis se, että mää olin vahva ja mää selvisin, vaikka tuntuki siltä, että tästä ei voi selvitä ja mun elämä tulee olemaan aina tämmöstä. Mää uskalsin ottaa apua vastaan ja se oli iso osa tästä asiasta selviämistä. Muistakaa teki se, että avun vastaanottaminen on suurta vahvuutta eikä sitä tarvi hävetä. Se on vaan vahvuutta ja on vahvuutta kun uskaltaa myöntää, että yksin ei tarvi selvitä. Muitten ihmisten tuella ja omalla sisäsellä vahvuueella voi selvitä asioista, jotka joskus tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeilta. Kaikesta voi selvitä.

Palataksemme kuitenkin tähän maailman tilanteeseen, niin tässä jos jossain voi todellaki tuntua, että tästä ei selvitä, tää kestää ikuisesti eikä vaan jakseta selvitä tästä. Tuntuu huonolta, masentaa, ahistaa ja pelottaa. Jokanen tuntee välillä ittensä niin heikoksi ja avuttomaksi. Tuntuu, että ei olla tarpeeks vahvoja selvitäksemme tästä. Prosessi tulee todennäkösesti olemaan hidas, eli tää tulee kestämään jonkun aikaa, mutta tää ei tuu kestämään loputtomiin. Meidän täytyy olla kovempia kuin tämä virus, koska kovat ihmiset kestää, ei kovat ajat. Mun sosiaalisten tilanteiden pelko ei oo ehkä ihan paras vertailukohde, mutta sama pointti molemmissa; tarvitaan kärsivällisyyttä. Joskus vaikeet asiat voi kestää useamman vuoden, mutta ei loputtomiin. Tarvitaan kärsivällisyyttä ja tarvitaan toisten ihmisten apua. Kukaan ei selviä yksin. Jos tuntuu, että ei pärjää, niin kannattaa olla rohkea ja pyytää apua. Avun pyytäminen ei oo häpeä vaan se on vahvuus. Meistä jokaisella on myös ne omat vahvuudet, joiden avulla voi selvitä vaikeistaki asioista, ja ne omat sisäiset vahvuudet yhdistettynä muitten ihmisten apuun on yhteensä vahvempia kuin kovat ajat.

Tässä on nyt siis käsitelty kahta eri asiaa, mutta pointti on molemmissa sama. Sanon samoja asioita nyt kyllä moneen kertaan, mutta ehkä nää asiat menee selkeemmin perille, mitä usiammin näitä sanoo, joten kertaan siis vielä näitten kahen asian pointit. On meneillään kovat ajat. Tuntuu pahalta. Tuntuu siltä, että ei selviä. Jokaisessa meissä on kuitenki sisäistä vahvuutta, se pitää vaan löytää, koska se on yks iso tekijä siinä, että kestää ite pitempään kuin kovat ajat. Apua pitää antaa, apua pitää ottaa, sitä pitää pyytää ja se pitää hyväksyä. Yksin ei selviä kukaan, vaan tääki asia ja tilanne me kestetään yhessä. Jokainen voi sen oman sisäisen voiman avulla auttaa itteä ja auttaa muita, ja yhessä me ollaan vahvempia. Ja kun me ollaan vahvoja niin me selvitään. Kovat ajat eivät kestä. Kovat ihmiset kestävät.