Tuntuu ihan hullulta, että tasan vuosi sitten istuin omassa huoneessa kirjottamassa tänne blogiin ensimmäistä postausta. Siis TASAN vuosi sitten. Ihan hassua. Päätin jo hyvissä ajoin ennen tätä päivää, että haluan tehä blogin 1-vuotissynttäreiden (jos noin voi sanoa :D) kunniaksi vähän spesiaalimman postauksen. Ideoita tuli muutamia, kunnes päätin niistä yhen, mikä ois paras toteuttaa. Ninku varmaan tiiätte, tykkään tosi paljon kirjottamisesta ja sen takia se spesiaalijuttu liittyy siihen. Päätin siis kirjottaa joulusen novellin. Ja ihan tiedoksi kaikille, että mää en ikinä kirjota novelleja. Jos jotain kirjotan, niin kirjotan joko jotain opiskeluun liittyviä juttuja, blogia, päiväkirjaa tai kirjoja (ihan romaaneja. Mutta en ikinä novelleja. Sillon ku olin pienempi, kirjotin kyllä tarinoita, aika lyhyitä sellasia, mutta ne piteni joka kerta. Sen takia koen ehkä romaanien kirjottamisen itelle ominaisemmaksi jutuksi. Suoraan sanottuna mulle on vähän vaikeeta kirjottaa lyhyitä tekstejä. No, mutta just sen takia halusin ottaa tän spesiaalijutun aiheeksi novellin, koska halusin itelle myös vähän haastetta. Koen, että kaikenlaisesta kirjottamisesta on mulle varmasti hyötyä, oli se juttu sitten itelle ominainen tai ei. Kannattaa kokeilla eri juttuja. Kun kirjotin niitä novelleja (tein siis kaks eri vaihtoehtoa) ni jopa hieman yllätyin siitä, että seki oli oikeestaan tosi kivaa. Joo, mutta nyt lopetan taustatietojen selittelyn ja päästän teiät ite asiaan. Olokaa hyvä, toivottavasti tykkäätte!

Jouluinen novelli

Minulle, minulle itselleni...

Joulu. Se tulee taas. No, onneksi se on kivaa aikaa, ainakin minulle. Jotkut ovat aina kiukkuisia sitä valmistellessaan. En ymmärrä, miksi. Eikö ole kivaa saada lahjoja? Niin, lahjat. Minä kerta kaikkiaan rakastan niitä! Se tunne on aivan paras, kun saa avata paperiin käärityn lahjan ja yllättyä joka kerta sen sisällöstä. Välillä sisällöstä saattaa kyllä hieman aavistella jotain, mutta useimmiten se on kuitenkin yllätys. Ah, lahjat. Parempaa ei voisi olla.

Ulkona on kylmä. Tunnen sen, kun kävelen kauppakeskuksesta kotiin uusi ruskeansävyinen turkistakki ylläni ja mustat, korkeat korot jaloissani. Mustan huivin olen kietaissut huolettomasti kaulalleni ja ripustanut punaisen laukun olalleni. Kokonaisuuden olen kruunannut tyylikkäällä nutturalla ja paksulla kerroksella kirkkaanpunaista huulipunaa. Mutta niin kuin sanoin, olen kävelemässä kauppakeskuksesta kotiin päin. Kotini, eli hulppea kerrostaloasunto on melko lähellä kauppakeskusta, mutta silti on harvinaista, että kuljen matkan kävellen. Käytän aina omaa autoani, mutta se meni rikki kaksi päivää sitten, mokomakin rakkine. Onneksi olen puhunut asiasta Instagramin Stories:ssa, joten on hyvin oletettavaa, että jokin autofirma ottaa minuun pian yhteyttä kaupallisen yhteistyön merkeissä. En siis ole vaivautunut viemään autoa korjaamoon, sillä joko saan kohta uuden auton käyttööni tai saan ilmaisen korjauksen joltain korjaamolta, kunhan vähän mainostan heitä. Uusi auto joululahjaksi olisi kyllä huippua. Siihen tosin tarvittaisiin hieman enemmän lahjapaperia. No, mutta, eksyin taas hieman aiheesta. Minun oli tarkoitus kertoa, mitä tein kauppakeskuksessa. Olin mukana yhden vaateketjun muotinäytöksessä ja rahapalkkion lisäksi sain paljon uusia vaatteita, pientä mainostusta vastaan tietenkin. Vaatteet ovat aivan upeita! Minun täytyy kyllä kohta hankkia uusi asunto ja sinne suurempi vaatehuone. Nykyinen vaatehuoneeni on jo aivan täynnä, enkä tiedä miten saan mahdutettua kaikki uudet vaatteeni sinne. Odotan vielä muutamalta vaateliikkeeltä joululahjalähetyksiä. Aina joulun aikaan saan niin paljon uusia vaatteita ja meikkejä lahjaksi eri yrityksiltä. Sen takia niitä kertyy niin paljon, eikä uusille ole tarpeeksi tilaa. Pitäisi jaksaa jonain päivänä käydä koko varasto läpi, mutta se vaatisi niin paljon työtä, etten tiedä jaksanko itse tehdä sitä. Pitänee palkata joku.

Vihdoinkin olen kotona. Tilaan nopeasti kotiinkuljetuksella ruokaa ja alan järjestellä saamiani vaatteita eri paikkoihin, jotta voin kuvata ja esitellä niitä sekä myös hieman hehkuttaa kyseistä vaateketjua. Sen siis teen, minkä jälkeen tilaamani ruoka saapuu juuri sopivasti. Otan muutaman kuvan hyvännäköisestä ruoasta, mutta en halua, että se ehtii jäähtyä, joten alan pian syömään. Olen todella nälkäinen rankan mutta mukavan muotinäytöksen jälkeen. En saa kuitenkaan syödä liikaa, etten vain liho. Somen ykkössääntö on näyttää hyvältä. Minun täytyy näyttää hyvältä kuvissa, samoin ruoan ja kaiken muunkin täydellisessä Instagram-feedissäni.

Syönnin jälkeen soitan pikaisen puhelun muotinäytöksen kuvaajalle ja pyydän häntä lähettämään minulle minusta otetut kuvat nopeasti. Haluan nimittäin jakaa kuvani Instagramiin nyt heti. Jos sitten vielä joku yritys saisi idean lähettää minulle joululahjan. Ehkä.

Kuluu pari viikkoa, kunnes tulee aika pakata laukku ja lähteä joulun viettoon pohjoiseen perheen luokse. Se on meillä perinne, että jouluna kokoonnutaan perheen kanssa yhteen vanhempien luokse. Vanhempieni talo ei ole täysin kuvauskelpoinen, joten siksi pidän juuri joulun aikaan pientä hiljaisuutta somessa. Vasta pari päivää joulun jälkeen, kun olen palannut takaisin omaan asuntooni, voin esitellä kaikille saamani joululahjat. Esittely pitää tehdä huolella ja hienossa ympäristössä. Saamani lahjat ovat varmasti moderneja ja hienoja, joten ne ansaitsevat kaltaisensa ympäristön.

Olen juuri aloittelemassa pakkaamisen suunnittelua, kun puhelimeni soi. Vastaan siihen ja saan vain vaivoin tukahdutettua riemunkiljahdukseni. Saan puhelun joltakin autofirmalta. He haluavat tarjota minulle uuden auton käyttöön seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Sillä aikaa he ottavat korjaukseen vanhan autoni, ja saan sen kuin uutena takaisin parin viikon kuluttua. Vastapalvelukseksi minun täytyy esitellä heidän autoa ja myöhemmin korjaustyötä somessa ja myös kehua niitä. Se hoituu helposti, joten teemme vaihtokaupan. Uusi auto luvataan tuoda kerrostalon alaovelle puolen tunnin kuluttua. En millään malta aloittaa enää pakkaamista, joten otan puhelimeni ja menen Instagramiin hehkuttamaan asiaa. Täytyyhän seuraajieni saada tietää, että kaikki on taas hyvin, kun pystyn ajelemaan autolla paikasta toiseen. Puoli tuntia kuluu nopeasti sopivia kuvauspaikkoja kokeillessa, ja puhelimeni pirahtaa sen merkiksi, että on aika siirtyä alaovelle. Vihdoin! Puen ylisuuren valkoisen toppatakin päälleni, laitan valkoiset saappaat jalkaani ja kiiruhdan hissiin. Hississä otan sata kuvaa peilin kautta itsestäni, kunnes olenkin jo alhaalla. Näen puhtaan valkoisena kiiltävän auton ennen kuin edes astun ovesta ulos. Oma autoni on tummansininen, mutta nähdessäni tämän kaunottaren alan heti suunnitella vaihtavani vanhan auton uuteen. Voisinkohan saada tämän auton omaksi? Autoliikkeen mies antaa avaimet haltuuni ja kehoittaa minua ajamaan varovasti, minkä jälkeen hän poistuu paikalta. Otan autosta videokuvaa ulkoapäin ja laitan videon Instagramiin. Täytyykin ilmoittaa valokuvaajalleni, että pidämme ylimääräiset valokuvaukset tänään. Minun on pakko saada hienoja kuvia näin upean auton kanssa! Hyppään auton rattiin, soitan valokuvaajalle ja lähden ajamaan kohti hänen kotiaan. Tuntuu ihanalta olla jälleen auton ratissa. Vaikka olenkin välillä harkinnut autonkuljettajan palkkaamista, on silti itse ajamisessa jotain sellaista, mistä en kovin helpolla haluaisi luopua.

Saavun pian valokuvaajan kotiin. Hän on tympääntynyt siitä, kun ei saa viettää saunailtaa rauhassa kumppaninsa kanssa. Olen kuitenkin hänen työnantajansa, joten jos hän haluaa pitää työpaikkansa, täytyy hänen tehdä töitä silloin, kun työlle on tarvetta. Työn tarpeen puolestaan määrään minä. Vihjaan häntä joululahjasta, jota edelleen odotan häneltä. Hän vain tuhahtaa ja jatkaa kuvaamista. Puolen tunnin kuluttua kuvaussessio on ohitse ja muistutan häntä lähettämään onnistuneet kuvat minulle heti, jotta voin ladata jonkin niistä Instagramiin. Hän on ilmeisen tyytymätön vaatimukseen, sillä pamauttaa ulko-oven jäljessään kiinni hyvin kuuluvasti. Pyöräytän silmiäni, istahdan autoon ja lähden ajamaan. Ajaessa teen tilauksen läheiseen pitseriaan, sillä onhan nyt pienen juhlan paikka, kun saan ainakin seuraavaksi kahdeksi viikoksi käyttöön näin hienon auton. Nappaan pitseriasta pitsan mukaan, ajan kotiin ja lisään videopätkän eväistä Instagramiin. Syön vajaan puolen pitsasta ja loput laitan roskiin. Enempää en voi syödä vaikka mieli tekisi, sillä pitsassa on niin paljon epäterveellisiä ainesosia, jotka lihottavat minua. En saa lihoa. Seuraavaksi käyn läpi minusta ja autosta otettuja kuvia. Löydän muutaman ehdottoman suosikin ja lisään yhden niistä heti Instagramiin. Keksin loppuihin kolmeen kuvaan kuvatekstit valmiiksi ja ajoitan ne julkaistavaksi seuraavalle kolmelle päivälle. Kello on kuvien valinnan ja muokkaamisen jälkeen jo niin paljon, että en ehdi enää aloittaa pakkaamista. Jätän sen siis huomiselle ja alan valmistautua yöpuulle. Olen juuri saanut hampaani pestyä ja valmiina nukkumaan, kun puhelimeeni alkaa tulvia viestejä. Selaan niitä läpi ja närkästyn suuresti. Tuhannet seuraajani näyttävät sanovan sitä, että olen täysi huijari ja tekoni eivät vastaa puheitani. Viime viikolla olen puhunut ilmastonmuutoksesta ja siitä, kuinka meidän kaikkien täytyy tehdä jotain sen estämiseksi. Olen puhunut julkisen liikenteen sekä vastuullisen kulutuksen puolesta. Nyt saan lukuisia kommentteja siitä, että minä en saisi ajaa omalla autolla varsinkaan lyhyitä matkoja joka paikkaan, vaan minun pitäisi käyttää enemmän julkisia tai lihasvoimaa, niin kuin viime viikolla hehkutin. Sen lisäksi minun pitäisi tehdä pitsaa itse tai käydä pitseriassa syömässä sen sijaan, että otan pitsan mukaani, jolloin tulee käytettyä yksi turha pahvilaatikko. En voi sietää ihmisten turhaa nipotusta. He eivät selvästikään ymmärrä mistään mitään. Jätän ihmisten viestit huomiotta, mutta huomaan sen vaikuttavan alentavasti seuraajalukuihin. Täytynee sittenkin tehdä jotain merkittävää ympäristön puolesta lähiaikoina, jotta saan vähintään menetetyt seuraajat takaisin.

Seuraavana päivänä minua odottaa suuri pakkausurakka. Täytyy mahduttaa muutaman päivän vaatteet vain ja ainoastaan yhteen matkalaukkuun. Se on joka ikinen joulu yhtä vaikea tehtävä. Tarvitsen niin monenlaisia vaatteita, että tarvitsisin vähintään kaksi suurta matkalaukkua, jotta saisin kaikki tarvittavat asiat mahdutettua. Tarvitsen ainakin kolme talvitakkia. Yksi vähän hienostuneempi matkoille, yksi mahdollisiin ulkoiluretkiin ja yksi ihan vain varmuuden vuoksi. Kenkien kohdalla sama juttu. Paitoja ja neuleita tarvitsen yhteensä ainakin kymmenen, housuja viidet, sukkia vähintään kymmenet, alusvaatteita kolmet, huiveja ja hanskoja neljät, pipoja kaksi. Pelkästään niistä täyttyy jo yli yksi matkalaukku, puhumattakaan meikeistä ja koruista. Ne vievät vähintään puoli matkalaukkua. Ihmeellistä kyllä, kun ilta koittaa, olen saanut laukkuni pakattua. Seuraavan päivän matkustusvaatteet valitsen myös valmiiksi. En ole saanut vielä kaikilta yrityksiltä joululahjoja, joilta olen sitä odottanut, joten siksi en haluaisi lähteä vielä huomenna. Joulu on kuitenkin enää kolmen yön päässä, joten täytyy minun lähteä. Voihan käydä niinkin, että kun joulun jälkeen tulen kotiin, on täällä odottamassa lahjat lopuilta yrityksiltä. Tästä innostuneena menen käymään pitkässä lämpimässä suihkussa ja painun sen jälkeen pehkuihin.

Aamulla herään aikaisin ja katson ensimmäisenä puhelinta. Olen taas menettänyt seuraajia Instagramissa. Sitä suuremmalla syyllä minun on pakko keksiä joitain ympäristötekoja mahdollisimman pian. Onneksi saan kuitenkin pitää joulun aikaisen some-hiljaisuuteni sitä ennen. Vaikka sosiaalinen media onkin alani, on se silti usein hyvin rasittavaa. Aina siellä täytyy näyttää sitä parasta, vaikka tuntuisi kuinka huonolta tahansa. Siellä ei saa näyttää huonolta.

Valmistan itselleni terveellisen aamiaisen ja jaan siitä kuvan Instagramiin, tietysti. Aina, jos ruoka näyttää hyvältä, siitä täytyy jakaa kuva Instagramiin. Vasta sen jälkeen sen voi syödä. En syö kaikkea suuresta smoothie bowl -annoksesta, sillä se on niin täyttävä. Alan pian valmistautua matkaa varten. Joudun ajamaan autolla melkein kolme tuntia. Ensin meikkaan kasvot täydellisiksi, sitten laitan hiukset vielä täydellisimmiksi ja lopuksi laitan ylleni mitä täydellisimmät vaatteet. Uusi oranssi talvitakki yllä, mustat farkut ja mustat talvikengät jaloissa, oranssi huulipuna huulilla ja hiukset korkealla ponnarilla astelen ulos asunnosta vetäen perässäni yhtä jättikokoista matkalaukkua sekä kantaen kädessäni käsilaukkua. Varmistan oven menevän lukkoon ja menen hissiin. Otan jälleen monta kymmentä kuvaa. Melkein viimeiset kuvat ennen tulevaa some-hiljaisuutta. Kuvat ovat siksi hyvin tärkeitä ja niiden täytyy onnistua. Pian olen mennyt hissillä kerrostalon alimpaan kerrokseen eli parkkihalliin. Suuntaan ylpein askelin sitä paikkaa kohti, jonne jätin autoni. Mitä lähemmäs kyseistä paikkaa saavun, sitä järkyttyneemmäksi tulen. Jotain kauheaa on tapahtunut! Autoni ei olekaan siinä, mihin sen jätin! Pienoinen paniikki valtaa mieleni. Onko auto varastettu? Ei, ei niin voi olla. Mutta mitä muutakaan sille on voinut tapahtua? En keksi mitään järkevää syytä, joten soitan kyseisen autofirman edustajalle ja kysyn, onko joku sittenkin käynyt jo hakemassa auton. Saan kieltävän vastauksen, joten joudun ilmoittamaan auton kadonneeksi. Miten minulle voi käydä näin? Juuri nyt, kun olen lähtemässä joulun viettoon, kulkupelini yhtäkkiä katoaa ja olen täysin puilla paljailla. Ei näin voi tapahtua! Hetken aikaa mietittyäni päädyn siihen tulokseen, että nyt jos joskus minun on soitettava henkilökohtaiselle neuvonantajalleni. Hänen täytyy auttaa minua. Jotain on hänenkin tehtävä palkkansa eteen. En minä tyhjästä maksa. Soitan siis hänelle ja saan tyrmistyttävän vastauksen. Minun täytyy kuulemma ottaa taksi juna-asemalle ja mennä pohjoiseen junalla. Siis anteeksi kuinka? Junalla? Minäkö? Ei tule kuuloonkaan, ja sen sanon myös neuvonantajalle. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että lentolippuja ei enää tähän hätään saa, eikä minun ole järkevää mennä taksilla, sillä se tulisi maksamaan hirveästi. Lisäksi on luvattu melko kauheita ajokelejä, joten senkään takia autolla matkustaminen ei ole suotavaa. Joudun siis pitkän vastustelun jälkeen soittamaan itselleni taksin ja menemään sillä juna-asemalle. Inhoan kulkea takseilla, sillä niillä kulkevat myös monet hieman köyhemmät ihmiset ja turistit. Yh. Ei ollenkaan arvolleni sopivaa. Samoin on junien kanssa. Niillä kulkee ties minkälaisia laitapuolen kulkijoita, joten on siis todellakin järisyttävää, että joudun kulkemaan junalla. Kaikki modernit naiset kulkevat lentokoneilla parhaassa luokassa, elleivät jopa yksityislentokoneilla. Minunkin pitäisi hankkia yksityislentokone. Varani eivät kuitenkaan vielä riitä siihen, joten täytynee toivoa sitäkin yhteistyönä joltain yritykseltä.

Pikaisen taksimatkan jälkeen saavun juna-asemalle ja saan puhelimeeni ilmoituksen ostetusta junalipusta. Oletan paikan olevan bisnesvaunusta, joten en katso lippua sen tarkemmin. Raahaan matkalaukkua perässäni ja menen ulos odottamaan. Junan pitäisi saapua aivan muutaman minuutin kuluttua. Äkkiä siinä odotellessani huomaan pienen itkevän lapsen sekä lapsen äidin.

• Enkö tänäkään vuonna saa yhtään joululahjaa, vaikka olen ollut todella kiltti? lapsi itkee äidilleen.

• Valitan rakas, mutta meillä ei ole siihen varaa, lapsen äiti sanoo melkein itkien itsekin.

Hyvin pienen hetken ajan minun ja tuon lapsen äidin katseet kohtaavat. En ole kovin hyvä tulkitsemaan katseita, mutta jostain syystä minulle jää katseen jälkeen epämukava olo. Nainen vilkaisee minua nopeasti päästä varpaisiin, mutta en tiedä, mitä hän minusta ajattelee. Hän vetää lapsensa kauemmaksi ja lähtee kävelemään poispäin minusta. Heti sen jälkeen juna saapuu, joten en ehdi miettiä pidempään tuota köyhää naista ja lasta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä en pidä siitä epämääräisestä inhottavasta tunteesta, joka minulle tuli tuon kohtaamisen aikana.

Etsin tieni bisnesvaunuun, minkä jälkeen alan tutkia junalippua löytääkseni itselle oikean istumapaikan.

• Anteeksi, missä on paikka numero 86? kysyn lähimpänä istuvalta mieheltä.

• Taitaa olla seuraavassa vaunussa, mies vastaa ja viittoo minua kulkemaan eteenpäin.

En vastaa mitään, vaan kävelen vielä vaunun verran eteenpäin. Hetkinen. Tässä on pakko olla jokin virhe. Vaunu, johon saavun, on aivan tavallinen matkustajavaunu. Ei omaa bisneshyttiä missään. Laitan nopeasti viestiä neuvonantajalle ja kysyn, voiko hän vielä muuttaa istumapaikkaani, sillä hän on laittanut sen vahingossa vääräksi.

• Valitan, mutta paikka, jonka sain sinulle hankittua, oli viimeinen vapaa paikka koko junassa. Saat siis olla onnellinen, että edes pääsit koko junaan.

Seison hetken tyrmistyksestä paikoillani, minkä jälkeen pyydän lähellä olevaa miestä nostamaan matkalaukkuni ylähyllylle. On jo aivan tarpeeksi nöyryyttävää, että minun kaltaiseni nainen joutuu matkustamaan junassa ja kaiken lisäksi vielä aivan tavallisessa matkustajavaunussa. Pöyristyttävää! Joudun siis väkisin istumaan saastaisten tavallisten kansalaisten ja köyhien joukkoon. Onneksi minulla on sentään ikkunapaikka, joten saan edes hieman omaa tilaa, kun voin katsella ikkunasta ulos. Pian tajuan junamatkassa olevan jotain hyvääkin. Muistan joidenkin puhuneen siitä, että junalla matkustaminen on ympäristön kannalta parempi tapa matkustaa kuin vaikkapa lentäminen. Siksi päätän ottaa videokuvaa siitä, kun juna lähtee liikkeelle, ja lisään sen Instagramiini tekstillä "Junalla kohti pohjoista #kestäväkulutus". Noin. Tällä saan varmasti entiset seuraajat takaisin ja muutaman uuden lisäksi. Nero minä.

Tuskin ehdin tehdä oloani niin mukavaksi kuin on mahdollista siinä tilanteessa edes tehdä, kun jo huomaan viereisen istumapaikan täyttyvän. Ei voi olla totta. Se sama äiti ja sama lapsi sieltä raiteelta. He tulevat istumaan minun viereen, lapsi äidin syliin. Luulin jo päässeeni eroon heistä, mutta siinä he nyt ovat. Lapsi katselee minua uteliaan tutkivasti. Kukapa ei näin upean näköistä henkilöä katselisi.

• Äiti, sitten kun minä olen aikuinen, haluan olla niin rikas kuin tuo ja ostaa kaikki maailman joululahjat, lapsi sanoo äidilleen osoittaen samalla minua.

• Ei ole hyvä tapa osoitella toisia, äiti toruu lastaan lempeästi.

• Oletko sinä jo ostanut kaikille sinun ystäville ja lapsille ja sukulaisille joululahjat? Varsinkin sinun mummulle ja papalle? Ne ei aina elä pitkään, tiesitkö? lapsi jatkaa osoittaen sanat nyt suoraan minulle.

Jokin epämiellyttävä tunne herää sisälläni taas. Minulle tulee lapsen sanoista hyvin epämukava ja kiusallinen olo.

• Kulta, ei ole sopivaa puhua tuntemattomille, muistathan sinä sen? äiti sanoo jälleen lapselleen.

Olen kiitollinen äidin sanoista, sillä se säästää minut vastaamasta. Tiedän, että en osaisi tai edes haluaisi vastata lapsen kysymyksiin. En alennu puhumaan noin köyhälle rääpäleelle. Jostain syystä ajattelutapani pistää ikävästi sydämessä tällä kertaa, ja minua ärsyttää, kun en ymmärrä, mistä se johtuu.

• Jos sinulla on yhtään ylimääräisiä joululahjoja, voisit antaa yhden pikkuveljelleni, koska hänellä ei ole vielä yhtään lelua. Minulla on yksi, mutta sekin on jo aika vanha, lapsi jatkaa äidin sanoista huolimatta.

Epämukava oloni vain kasvaa, mutta en siltikään suostu katsomaan lapseen päin.

• Onko tuo kuuro? lapsi kuiskaa äidilleen.

Näen äidin vain hymyilevän hieman surullisesti. Hän ei vastaa mitään.

Junamatka jatkuu pidemmän tovin ilman lisää kiusallisia kysymyksiä. Selaan välillä Instagramia ja huomaan ilokseni, että olen saanut muutaman sataa seuraajaa lisää. Tieto ei kuitenkaan ilahduta minua yhtä paljon kuin ennen. Edelleenkin sisälläni velloo jokin epämääräinen epämiellyttävä tunne. Säpsähdän, kun lapsen äiti yhtäkkiä puhuu minulle:

• Pahoittelut lapseni käytöksestä. Hän ei aina ymmärrä, mitä ihmisille voi sanoa ja mitä ei.

Vilkaisen nopeasti vierelläni istuvaan parivaljakkoon ja huomaan, että lapsi on nukahtanut äitinsä syliin.

• Ei se mitään, vastaan nopeasti ja mahdollisimman hiljaa.

Välillämme vallitsee hieman jännittynyt ja kiusallinen hiljaisuus, jonka äiti purkaa pian kysymällä minulta yllättävän kysymyksen:

• Oletko sinä onnellinen?

• Anteeksi kuinka? kysyn uskomatta korviani.

• Asia ei tietenkään minulle kuulu, mutta satuin vain ajattelemaan. Huomasin, kun selasit Instagramia ja vaikutat olevan somessa melko tunnettu. Aistin kuitenkin pahan olosi ja sen kiusaantuneisuuden, jonka lapseni kysymykset saivat aikaan. Siksi mieleeni tuli kysymys siitä, että oletko sinä oikeasti onnellinen. Somen perusteella kyllä. Sen perusteella elämäsi ei muuta olekaan kuin pelkkää täydellisyyttä, mutta onko se sitä oikeasti? Ja oletko varma, että haluat elää elämäsi juuri tuollaisena?

Yritän etsiä köyhän äidin sanoista edes häivähdystä katkeruudesta tai muusta pahantahtoisuudesta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Välittääkö tämä ihminen oikeasti siitä, miltä minusta tuntuu ja mitä minä haluan? Eihän hän edes tunne minua, eikä muutenkaan tiedä tämän tason ihmisten elämästä yhtään mitään.

• Anteeksi nyt vain, mutta asiani eivät todellakaan kuulu sinulle, tokaisen äidille ja tuhahdan loukkaantuneena.

Sisäinen paha oloni kuitenkin vain pahenee.

• Eivät tietenkään. Neuvoisin teitä kuitenkin miettimään tarkkaan, mitä elämässänne teette ja mitkä ovat teidän elämän arvot. Omaa hyvinvointia ja onnellisuutta kannattaa tasaisin väliajoin miettiä ja punnita huolella.

En vastaa äidille enää mitään, sillä mieleni tekisi vain purskahtaa itkuun ja huutaa hänelle päin naamaa, että lakkaa puuttumasta asioihini. Vaivun siis ajatuksiini ja hetken päästä havahdun omiin tuntemuksiin. Miksi lapsen ja äidin kohtaaminen sekä sanat saavat minut tuntemaan näin? Mitä nämä tunteet ovat? Miksi välillä tuntuu siltä, että jopa säälin pientä lasta ja haluaisin olla hänelle avuksi? Miksi vähäpätöisten ihmisten sanat koskettavat minua näin paljon? Eihän niissä sanoissa pitäisi olla mitään perää! Vai onko sittenkin?

En ehdi miettiä asiaa kauaa, sillä juna pysähtyy aivan pian, ja kiiruhdan nopeasti ulos. Soitan isäni hakemaan minut. Onneksi hän tulee nopeasti. Isä on yhtä iloinen kuin aina ennenkin nähdessään minut, mutta minua edelleen vaivaa matkalla tapaamani köyhät, joten en voi olla kovinkaan rennosti. Kotona äiti tietenkin huomaa heti jonkin olevan hullusti.

• Mikäs se noin kovasti sydäntä painaa? hän kysyy heti, kun näkee minut.

• Olen vain väsynyt, vastaan ja vetäydyn samantien vanhaan huoneeseeni, missä on edelleen minua varten sänky, pöytä ja vaatekaappi.

Makoilen seuraavan päivän vuoteessani muiden valmistellessa kiireesti viimeisiä joulujuttuja. Paha olo ei ota hellittääkseen. Iltapäivällä päätän lähteä käymään kaupassa, sillä tarvitsen nyt lohtusuklaata. Vaikka olenkin tarkka syömisistäni, saan silti ostaa ja syödä tarvittaessa lohtusuklaata, kunhan niin tapahtuu vain korkeintaan kerran kuukaudessa, ja kunhan ostan vain pienen suklaalevyn. Lainaan siis vanhempieni autoa ja lähden kauppaan. Kaupan pihalla luokseni astelee nuori tyttö, joka kysyy:

• Haluaisitteko lahjoittaa viisi euroa vähävaraisten joululahjoja varten?

Katson tyttöä ja hänen kädessään heiluvaa rahalipasta.

• En missään nimessä! tuhahdan vihaisesti ja jatkan matkaani.

Ahdistava tunne sisälläni kasvaa jälleen.

• Oletteko aivan varma? kuuluu vielä ääni takaani ja se saa minut pysähtymään.

Kuulen, kuinka askeleet lähestyvät minua ja tyttö onkin pian edessäni tuijottamassa minua noilla suurilla ruskeilla silmillään.

• Niin, että oletteko aivan varma? hän kysyy uudelleen, kun ei saa vastausta.

Kiristelen hampaitani ja kaivan lompakosta vitosen.

• No siinä on sitten, kivahdan ja pujotan viiden euron setelin rahalippaaseen.

On aivan ennenkuulumatonta, että minä annan jollekin jotakin. Eihän minun kuulu antaa kenellekään mitään, vaan muiden kuuluu antaa minulle. Ehkä haluan päästä tytöstä nopeasti eroon ja siksi annoin hänelle vitosen. En tiedä, mutta paha olo sisälläni joka tapauksessa helpottaa hieman. Kummallista. Itse asiassa hyvin kummallista.

• Kiitos paljon ja hyvää joulua! tyttö toivottaa.

En vastaa mitään. Jatkan vain matkaani kaupan sisään. Ehdin juuri juuri astua sisään, kun melkein jo törmään vastaan tulevaan henkilöön.

• Varo vähän! kivahdan äkäisesti.

Edessä oleva hahmo kohottaa päätään ja näen yllätyksekseni hyvin tutut kasvot.

• Rakas lapsenlapseniko se siinä! kuuluu iloinen huudahdus mummun suusta.

En ole nähnyt mummua pitkiin aikoihin. Onko hänkin tulossa joulun viettoon vanhempieni luokse?

• Viimeisillä joululahjaostoksilla varmasti, eikö niin? hän jatkaa iloisesti.

• J-joo, minä soperran hermostuneena. - Täytyykin tästä jatkaa matkaa.

• Näinkö pian? No, näemmehän me huomenna, mummu sanoo aluksi hieman surua äänessään, iskien lopuksi silmää.

Mitäköhän hänellä on mielessä? Menen peremmälle kauppaan ja suuntaan heti karkkihyllylle. Nappaan suklaalevyn mukaani, maksan sen ja poistun kaupasta. Kun saavun autoon, ajatukset joululahjojen antamisesta alkavat pyöriä mielessäni. Sen köyhän lapsen ja äidin sekä mummun sanat. Niin, ja sen tytön, joka pyysi rahaa kaupan pihalla. Voivatko he sittenkin olla oikeassa? Pitäisikö minunkin antaa muille joululahjoja? Haluanko elää elämäni näin? Tekeekö tämä kaikki minut todella onnelliseksi? Mitä todellinen onnellisuus edes on? Mistä voin edes tietää mitä se on? Pohdin hetken aikaa viime päivien tuntemuksia ja tapahtumia. Minulle tuotti suunnatonta pahaa oloa se, kun elämäntapojani kyseenalaistettiin ja minulta kysyttiin, annanko muille joululahjoja. Miksi ne asiat tuottavat pahaa oloa, jos niissä ei ole mitään perää? Täytyykö niissä silloin olla jotain totuuttakin mukana? Entäpä sitten se hetken häivähdyksenä käynyt hyvän olon tunne, kun lahjoitin hyväntekeväisyyten viisi euroa? Kun oikeasti annoin jollekin jotakin. Voisiko siinä olla jutun salaisuus? Voiko olla niin, että on tärkeämpää antaa muille jotain hyvää kuin vaatia vain itselle kaikkea? Voiko olla niin, että on tärkeämpää olla aito kuin esittää täydellistä? Jokin puoli aivoissani väittää kiivaasti pohdintoja vastaan, mutta pieni osa aivoissani huutaa, että antaisin ajatuksille mahdollisuuden ja kokeilisin toimia niin. Enhän minä siinä mitään häviäkään, vai häviänkö? Jos vain kokeilen?

• Olkoot sitten tämän kerran, puuskahdan, tulen autosta ulos ja menen takaisin kauppaan.

Kaupassa on onneksi laaja valikoima, joten ei mene kovinkaan kauaa, kun löydän jonkinlaiset joululahjat perheenjäsenilleni. Jostain syystä lahjojen ostaminen tuntuu oikein hyvältä. En ole paljoa tekemisissä perheenjäsenteni kanssa, joten minua hieman jännittää, osaanko ostaa kaikille mieluisat lahjat. No, se selviää huomenna.

Vihdoinkin on jouluaatto ja jouluaaton ilta. Meillä on tapana jakaa lahjat jouluaaton iltana. Kokoonnumme jouluaterian jälkeen olohuoneeseen ja laulamme pari joululaulua. Illan edetessä ovelta kuuluu yhtäkkinen koputus. Yllätysvieraita?

• Onko täällä kilttejä lapsia? kuuluu ovelta.

Kurkkaan ovelle ja näen joulupukin sekä joulumuorin astelevan ovesta sisään. Minulle tulee aivan lapsuuden joulut mieleen. Kaikki perheessämme ovat jo niin isoja, että meille ei ole vuosiin tullut joulupukkia. Tänä vuonna mummu, ukki, äiti sekä isä ovat ilmeisesti päättäneet yllättää minut ja muut sisarukseni.

Laulamme pukille ja muorille tutun laulun, minkä jälkeen he alkavat pienten kuulumisten jälkeen jakamaan joululahjoja. Saan tuttuun tapaan suurimman kasan joululahjoja, mutta tällä kerralla siinä on jotain erikoista. Tällä kerralla lahjojen saaminen ei tunnu mitenkään erityiseltä. Miksi?

Kun joulupukki ja -muori ovat lähteneet ja tulleet takaisin muutettuaan muotoaan, alkaa lahjojen avaus. Aukaisen osan lahjoistani, mutta edelleenkään se ei tunnu yhtä merkitykselliseltä kuin ennen. Mieltäni kutkuttaa ajatus niistä lahjoista, jotka minä itse ostin muille perheenjäsenille. Ehkä nyt on aika antaa ne.

Hipsin huoneeseeni ja tulen sieltä melkein heti takaisin.

• Minullakin olisi täällä jotain, sanon, ja kaikki kääntyvät katsomaan minuun.

Jaan lahjat nopeasti ja odotan jännittyneenä muiden avaavan ne. Hetken hämmästyksen jälkeen he sen tekevätkin ja kuulen ilokseni suuria riemunkiljahduksia ja kiitoksia. Ilmeisesti osasin ostaa mieluisat lahjat. Laitan myös merkille, että kun annoin lahjat ja odotin muiden aukaisevan ne, niin siinä hetkessä oli jotain merkityksellistä. Se tuntui tärkeältä. Ehkä tämä kokeilu ei mennytkään hukkaan, vaan se salaisuus oli juuri tässä.

Myöhemmin illalla istun olohuoneen sohvalla yksikseni miettimässä asioita, kun isä tulee viereeni.

• Suuret kiitokset niistä lahjoista, isä sanoo minulle.

• Samoin, vastaan.

Olemme molemmat hetken hiljaa.

• Kuule, tänä iltana minusta tuntui siltä, että olen vihdoin saanut rakkaan pienen tyttöni takaisin, isä sanoo yllättäen ja ottaa minut halaukseen.

Ehdin nähdä kyyneleet hänen silmäkulmissaan ja se saa minutkin hieman herkistymään. Ehkä minä todella olin hieman hukassa.

Tulee jälleen aika mennä nukkumaan. Aika miettiä viime päivien asioita vielä uudelleen. Tunnen jonkin asian itsessäni muuttuneen vahvasti, mutta vain parempaan suuntaan. Kiinnitän huomiota siihen, että minulla on pitkästä aikaa oikeasti hyvä olla. On tosi rauhallinen olo. Kelaan mielessäni perheenjäsenten ilmeitä ja reaktioita, kun he avasivat minulta saadut lahjat. Ennen kuin nukahdan, totean vielä itselleni pari asiaa. Ensinnäkin se, että lahjat ovat edelleen minulle todella tärkeitä, mutta eri tavalla kuin aiemmin. Niiden antaminen on parempaa kuin saaminen. Toiseksi, parasta koko joulussa on se, että saa viettää aikaa itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Huomaan, että minulla ei niitä sattuneista syistä kovin montaa ole, mutta olen kiitollinen niistä, jotka ovat säilyneet rinnallani. Totean itselleni myös sen, että tällä kertaa taidan pitää hieman pidemmän joulutauon somessa. Haluan viettää enemmän aikaa läheisteni kanssa. Ja sitten, kun palaan someen, palaan sinne takaisin aitona, enkä yritä enää esittää joka tilanteessa täydellistä. Se on oikeasti rankkaa. Esittää jotain, mitä ei oikeasti ole. Vielä, ennen kuin vaivun hyvin syvään ja rauhalliseen uneen, kiitän mielessäni sitä köyhää lasta ja hänen äitiään, jotka tapasin junamatkalla. Ilman heitä en olisi saanut todellista itseäni takaisin. Jos vielä joskus näen tuon lapsen tai hänen äitinsä, lupaan, että sitten ostan heille kaikki maailman joululahjat.